Misantropia

Vihaan ihmisiä.

Mutta joku viisas totesi joskus, että vihasi kohteet kertovat mistä et pidä itsessäsi.
Ja aika oikeassa kai oli, hävettää olla ihminen. Hävettää tiedostaa heikkous, tunne, tarve, halu, riippuvuus. Ne sanat joiden 19-kesäisenä kuvittelin tyhjentävästi kuvaavan rakkautta, kuvittelin aina siihen asti kun menin laukomaan ne kumppanini kasvoille kun se pyysi määrittämään rakkauden.
Pojan ilme ja sarkasmisävytteinen vastaus kertoi paljon, mutta enemmän kertoi tiedostaminen mikä pamahti omaan päähäni.
Olin joo todellakin keksinyt neljä sanaa joilla kiteyttää täydellinen, puhdas ja aidoin rakkaus...

... nimittäin ihmisluonne...
..itserakkaus..
. narsismi.

Mutta kun lapsuus oli mitä oli, kotikasvatus ja opitut käytösmallit myös varsin, krm, kyseenalaisia toisinaan, niin voiko tässä tehdä muuta kuin levitellä käsiään, olla uhri, haaveissa sulautua faunaan ja elostella loppuelämänsä vedoten Freudiin aina kun joku tuomitsee?
Kai sen niinkin vois hoitaa mutta ei, ei, eieieieieiei, vielä kerran ei. Pitää etsiä syylliset muualta kuin laatikon ulkopuolelta. Muttei se varmaan laatikon sisällön vika ole jos laatikkoa potkitaan? Katse laatikkotehtaalle. Ja pois, ei kai lähdettä voi syyttää jos lähtökohtaiset aikeet oli kuitenkin hyvät... kai?

Pohtimani laatikko kopsahti kupoliin, sitä alkoi särkeä.
Päätän unohtaa vihaamisen, määritelmät, faunan, ja morfautua geometriseksi kuvioksi.
Laatikoksi.