Elämäni rakas
puhuu paskaa selän takan,
ja unohti kai mainita
miten hakkas sen akan.
Kyl kelpas kokkaus ja kodinhoito,
muttei se että olin outo,
niinpä pakkasin sun kamat,
ja sä lähdit menemään,
oisko pitäny vaan olla ja maata selällään?
Sanoit naiseksi,
jotta voisit alentaa,
haukuit suomalaiseksi
ku tarjol oli parempaa;
Oli pitkä tukka
ja kolmannen asteen paperit,
kaksiossa lutka
ja revenneet tapetit,
meni viikkoja ilman et tunsin mitää,
vedin hihaan viiltoja, no niin sitä pitää.
Verta ja ulinaa,
frendit huolissaan,
ja ottivat usein
sohvalle nukkumaan.
Puolitoista vuotta mennyt,
se angsti on enää vaan muisto,
yhtä lämmin ja houkutteleva kuin
soinen suisto.
Älä käsitä väärin,
en ole mistään katkera,
silti unissa saatan sua
kera kirveen jahdata.
Menneelle, mihin en luojan kiitos enää haikaile tippaakaan takaisin. Kävin yksi päivä miettimään että mikäli satunnaisesti näkisin sen tyypin kaupungilla, menisinkö suorilta käsin läväyttämään, ja tulin todenneeksi ettei mulla ihan oikeasti välttämättä ole mitään kunnollista, tyhjentävää syytä, eikä yhtään mitään kiinnostusta liittyä sen ihmisen elämään edes nyrkin ja naaman tapaamiseen kuluvan ajan verran.
Ja lisäksi tajusin että sen tyypin ollessa kyseessä voisin tehdä jotain paljonpaljon turpaanvetämistä parempaa... nimittäin kirjoittaa dissausriimit jotka on laadultaan valovuosien päässä kehityksessä edellä verrattuna sen mielikuvituksettomiin paskariimeihin jotka kuulostaa kuusivuotiaan kirjoittamilta ja... okei, okei, ei oikeasti kiinnosta sen ihmisen tekemiset mitenkään, but remember: never upset the writer.
